Aamusta jo sain taas niskaani kylmää vettä. Aina kun itse yritän olla ns. normaali ja saada jopa sellaisia ajatuksia päähäni, että voisin vaikka lämmetä vielä sille ihmiselle, jonka kanssa elämääni jaan, tapahtuu jotain sellaista joka saa minut taas inhoamaan ja tuskailemaan tunteideni kanssa. Miksi aina on näin..Eikö tuo mies tajua, miten minua käsitellä? Neljäntoista vuoden yhdessäolon jälkeen hän ei vieläkään tunne minua tai arvosta toiveitani. Ei tämä miksikään tästä muutu, ei koskaan.

Alan olla jo siinä pisteessä, että se kissa nostetaan kohta pöydälle, ei jalka kerrallaan vaan kaikkine karvoineen ja viiksineen. Jonkinlainen muutos tähän on tultava. Eihän tällaista tunteetonta, tuskaista elämää ole mitään mieltä jatkaa. Teen jo siinä miehelleni väärin, kun vain olen ja ihmettelen.. Ei meistä kumpikaan saa tältä suhteelta sitä mitä kaipaa.. En minä, joka olen toiveistani kertonut, eikä sen puoleen miehenikään,  joka ei niistä osaa kertoa ollenkaan..Tuntuu, että olisi niin oikein antaa toisen löytää se oma puolisko ja olla itse vaikka yksin..Mies on asettanut lapset etusijalle elämässään, niin kuin minäkin tällä hetkellä vain sillä erolla, että miehelle se riittää ja minulle ei. Minä naisena kuivun ja näivetyn, jos en saa sitä huomiota mitä syvällä sisimmässäni toivon..

 Kun ajattelee mennyttä viikonloppua, niin olisi parempi kun olisi vain arkea koko ajan. En keksi mitään sanottavaa miehelleni.. Olen peloissani, tähänkö on tultu? Ystävättäreni kuolema jätti suuren aukon elämääni ja mieheltäni en saanut minkäänlaista tukea surun kestämiseen. Ainoa, mitä osasi sanoa oli "Jaa" . Ymmärrän, että me kaikki emme ole luotuja puhumaan vaikeista asioista, tai kaikilla ei ole siihen taitoja..Mutta nekin voisi oppia. On niin paljon helpompi olla ja elää, kun saa sanoa asioista japuhua tunteistaan..ihan niin kuin ne on, eikä tarvitse pelätä, että toinen vaipuu syvään masennukseen, jos alkaa liian syvälliseksi.. Olenpa löytänyt kertakaikkisen tunneköyhän miehen itselleni.

 Olen yrittänyt luoda lapsilleni sellaisen tunteen, että kaikki tunteet ovat sallittuja kotona ja asioista pitää pystyä puhumaan. Mutta kun esimerkkinä on tuollainen tuppisuu mies, niin vaikeaa se on.. Haluan, että poikani osaavat joskus puhua tunteistaan, näyttää tunteensa ja olla läsnä omassa parisuhteessaan.. toivottavasti onnistun siinä..

 Oikeastaan alan olla sekaisin ikävästä..haluaisin niin erään ihmisen läheisyyteen, niin paljon että sydän pakahtuu. Minkä ihmeen vuoksi tämä elämä näin kohtelee.. Kun on oman elämänsä jollain tavoin rakentanut, niin sitten tulee joku, joka näyttää, millaista se voisi olla.. Mikä neuvoksi? Olen niin yksin..

Suru-uutiset aina yllättävät. Hyvä ystäväni nukkui pois sairauden murtamana ja olo tuntuu niin tyhjältä tällä hetkellä. Kirjoittaminenkaan ei suju ja omat murheet ovat hetkeksi kutistuneet pieniksi.. Yritän kirjoittaa taas pian..Kiitokset kommentista..olet aivan oikeassa..olisi tartuttava toimeen..

 Onneksi lapset sentään pitävät tässä arjessa kiinni. Kaksi ihanaa lasta, ruskeaa nappisilmää, jotka tuovat iloa äidin elämään ihan päivittäin. Vaikka täytyy sanoa, että olisin jo aikanani ratkaisun tehnyt, jos ei heitä olisi. Olisin lähtenyt etsimään itseäni jo aikaa sitten. Nyt on vastuussa muistakin, eikä voi vain ajatella itseään.

 Parasta mitä mies voi lapsilleen tehdä, on rakastaa heidän äitiään. Muutamalla sanalla koko totuus. Olen vakaasti sitä mieltä. että mieheni ei rakasta minua enää. Eihän sellainen ihminen, joka toisen henkisesti lyö lyttyyn, voi tehdä sitä rakkaudesta. Ei. Tai sitten se ei ole tervettä rakkautta. Mietin, koko ajan, mitä hänelle sanoisin. Miten saisin tämän kaiken purkaantumaan, millä sanoilla aloittaisin? Sanoisinko vain, että olen tullut siihen tulokseen, että sinä et rakasta minua enää. En kyllä tiedä, onko rakastanut koskaan. En ole kuullut sitä moniin vuosiin. Minä kaipaan sellaista. Minä tarvitsen sitä. Rakkautta. Hellyyttä. Tunnetta, että on hyväksytty ja haluttu. Kuivun kohta pois jos en saa sitä mitä kaipaan..