Aamusta jo sain taas niskaani kylmää vettä. Aina kun itse yritän olla ns. normaali ja saada jopa sellaisia ajatuksia päähäni, että voisin vaikka lämmetä vielä sille ihmiselle, jonka kanssa elämääni jaan, tapahtuu jotain sellaista joka saa minut taas inhoamaan ja tuskailemaan tunteideni kanssa. Miksi aina on näin..Eikö tuo mies tajua, miten minua käsitellä? Neljäntoista vuoden yhdessäolon jälkeen hän ei vieläkään tunne minua tai arvosta toiveitani. Ei tämä miksikään tästä muutu, ei koskaan.

Alan olla jo siinä pisteessä, että se kissa nostetaan kohta pöydälle, ei jalka kerrallaan vaan kaikkine karvoineen ja viiksineen. Jonkinlainen muutos tähän on tultava. Eihän tällaista tunteetonta, tuskaista elämää ole mitään mieltä jatkaa. Teen jo siinä miehelleni väärin, kun vain olen ja ihmettelen.. Ei meistä kumpikaan saa tältä suhteelta sitä mitä kaipaa.. En minä, joka olen toiveistani kertonut, eikä sen puoleen miehenikään,  joka ei niistä osaa kertoa ollenkaan..Tuntuu, että olisi niin oikein antaa toisen löytää se oma puolisko ja olla itse vaikka yksin..Mies on asettanut lapset etusijalle elämässään, niin kuin minäkin tällä hetkellä vain sillä erolla, että miehelle se riittää ja minulle ei. Minä naisena kuivun ja näivetyn, jos en saa sitä huomiota mitä syvällä sisimmässäni toivon..