Tulee ajatelleeksi jo näinkin "kypsään" ikään päässeenä, että mikä onkaan elämän tarkoitus? Onko se ura? Perhe? Onnellisuus? Entäs ystävät? Raha? Kukas sen osaisikaan kertoa? Luulin olevani onnellinen. Luulin löytäneeni sielunkumppanini. Sain perheen. Nyt yhtäkkiä olenkin siinä tilanteessa, etten haluaisikaan niistä mitään.. minä olen kai kiittämätön ja julma, mutta koen olevani vieras omassa elämässäni. Sisimmässäni velloo ja myrskyää. Kaipaan jotain, mitä en osaa sanoin kuvata. Haluan asioita, joita en saisi haluta.. Osaanko koskaan olla tyytyväinen? Nytkö on se hetki, kun kasvan aikuiseksi? Kysymyksiä riittää..enkä osaa niihin vastata.

 Parisuhde: molemminpuolista huomioimista, kunnioitusta. Tahtoa rakastaa, taitoa luovia. Siinä se pähkinänkuoressa. Mitäs kun puoliso ei koekaan asioita samoin? Mitä jos jää joka päivä vaille jotain, mitä kaipaa ja ajan kuluessa kuilu vain kasvaa ja parisuhteesta ei ole jäljellä kuin kuiva noro? Siitä mielettömästä rakkauden virrasta on muuttunut kuiva uoma, sellainen perusta jossa ei kasva ja kehity enää mikään?