Kun ajattelee mennyttä viikonloppua, niin olisi parempi kun olisi vain arkea koko ajan. En keksi mitään sanottavaa miehelleni.. Olen peloissani, tähänkö on tultu? Ystävättäreni kuolema jätti suuren aukon elämääni ja mieheltäni en saanut minkäänlaista tukea surun kestämiseen. Ainoa, mitä osasi sanoa oli "Jaa" . Ymmärrän, että me kaikki emme ole luotuja puhumaan vaikeista asioista, tai kaikilla ei ole siihen taitoja..Mutta nekin voisi oppia. On niin paljon helpompi olla ja elää, kun saa sanoa asioista japuhua tunteistaan..ihan niin kuin ne on, eikä tarvitse pelätä, että toinen vaipuu syvään masennukseen, jos alkaa liian syvälliseksi.. Olenpa löytänyt kertakaikkisen tunneköyhän miehen itselleni.

 Olen yrittänyt luoda lapsilleni sellaisen tunteen, että kaikki tunteet ovat sallittuja kotona ja asioista pitää pystyä puhumaan. Mutta kun esimerkkinä on tuollainen tuppisuu mies, niin vaikeaa se on.. Haluan, että poikani osaavat joskus puhua tunteistaan, näyttää tunteensa ja olla läsnä omassa parisuhteessaan.. toivottavasti onnistun siinä..

 Oikeastaan alan olla sekaisin ikävästä..haluaisin niin erään ihmisen läheisyyteen, niin paljon että sydän pakahtuu. Minkä ihmeen vuoksi tämä elämä näin kohtelee.. Kun on oman elämänsä jollain tavoin rakentanut, niin sitten tulee joku, joka näyttää, millaista se voisi olla.. Mikä neuvoksi? Olen niin yksin..