Ilta meni siis päänsärkyä potiessa, leluja korjaillessa ja imuroidessa..mietiskelin kuinka ihmeessä joku voi olla sitä mieltä etten osallistu. Hoidan lapset, teen ruoat, pesen pyykit ja kuuntelen kitinät ja kiukut ja vielä minun pitäisi osallistua enemmän. Katin kontit. Pakkasta on ulkona ja näyttää olevan myös tässä parisuhteessamme. Ollut jo useamman vuoden, eikä sitä lämpötilaa ole pystynyt nostamaan kuin hetkellisesti silloin tällöin. Silloin kun itse on niin hellyydenkipeä, että tekee kaikkensa, että toisen olisi hyvä, jäämällä itse kuitenkin ilman sitä, mitä eniten kaipaa..

 Kaipaan keskusteluja. Tunnetta, että olemme samalla puolella, varmuutta siitä, että vaikka mitä tapahtuisi, voisi luottaa toisen tukeen. Meillä sitä ei ole. Yritän miettiä kaiken tarkkaan, tekemiseni ja sanomiseni, etten vaan loukkaa hänen pyhää ylpeyttään. Olen henkisesti loppu ja haluaisin muutosta, mutta siihen ei enää riitä energiaa..Miten ihmeessä kaksi niin tulisesti toisiinsa rakastunutta ihmistä voivat loppujen lopuksi ollakin niin kylmiä ja etäisiä toisilleen? Tahtoa asioiden korjaamiseen ei löydy. Asustellaan tuppisuina, kuin sisko ja sen veli, kasvatetaan lapsia ja ollaan niin vieraita toisllemme, että joskus ihan pelottaa. Eipä ihme, että sitä korviketta etsiikin sitten kodin ulkopuolelta. Onneksi minulla on ihania ystäviä, ystäviä, joihin voi luottaa. Ilman heitä en jaksaisi. Varsinkaan ilman yhtä heistä. Hän tuntee minut hyvin, meillä on henkinen salasuhde. Hän on mies. Isolla M:llä.